Minä olen lähes aina hengannut poikaporukoissa, yhtenä jätkistä, vaikkakin aina olen ollut melko naisellinen. Olen vaan viihtynyt paremmin poikien reilussa ja menevässä porukassa. Tyttökavereita on ollut muutamia melko läheisiäkin, mutta suurimmaksi osaksi tytöt on jäänyt luokkakavereiksi yms. Yläasteella sitten tapasin tyttösen kenen kanssa oltiin luotu teineilemään yhdessä. Oltiinkin niin tiiviisti kahdestaan, että kaikki vähäiset muut tyttökaverit jäivät jalkoihin. Sitten tuli aika lähteä lukioon, toinen vaihtoi paikkakuntaa ja välit viilenivät muutenkin, minun alkaessa seurustelemaan. Sitten olinkin jo melko yksin.
Seurustelun alussa ei tietenkään nähty mitään muuta kuin toisemme ja niin jäi myös ne pientä ja vähän isompaakin mustasukkaisuutta aiheuttaneet poikakaverit. Jos vaan jotain voisin nyt muuttaa, vaihtaisin silloisen asenteeni täysin, kaverit ensin. Siitä eteenpäin ollaankin suurimmaksi osaksi heiluttu miehen kavereiden kanssa, hyviä tyyppejä, en valita.
Kunnes tuli lapsi. Kaverisaldo oli niin vähäinen, ettei lapsen tulo sitä ainakaan huonontanut. Muutamista vanhoista tyttökavereista tuli itseasiassa läheisempiäkin lapsen myötä. Sitten muutamat kaveriparit saivat lapsia ja alettiin pitämään tiiviimmin yhteyttä heidän kanssaan. Yhdestä mammasta sain todella rakkaan ystävän, josta pidän kyllä kiinni kynsin hampain. Perhekivaa riittää aina sillointällöin, mutta olisi kiva höpötellä rauhassa niitänäitä ihan ilman lapsista puhumistakin.
Olisi ihanaa soittaa kaverille ja vollottaa morkkista, kikatella meheviä juoruja tai vaan käpertyä viltin alle jännäämään kauhuleffoja kahdestaan. Puhumattakaan siitä, että tyttöporukalla lähtisi reissuun, juhlimaan tai vaikkapa vaan keväiselle piknikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano pois, kuitenkin haluat.