Tyttökaverit

Tai niiden puute. Olen ihan järkytttävän kateellinen ihmisille, joilla on tiiviitä useamman hengen tyttöporukoita. Kaikki tuntee toisensa aikojen takaa ja porukka on koottava kokoon aina kun on jotain uutta ja jännää kerrottavaa. Porukasta ei kauheimmatkaan salaisuuden vuoda ja kaverit neuvovat, kritisoivat ja kannustavat avoimesti toisiaan.

Minä olen lähes aina hengannut poikaporukoissa, yhtenä jätkistä, vaikkakin aina olen ollut melko naisellinen. Olen vaan viihtynyt paremmin poikien reilussa ja menevässä porukassa. Tyttökavereita on ollut muutamia melko läheisiäkin, mutta suurimmaksi osaksi tytöt on jäänyt luokkakavereiksi yms. Yläasteella sitten tapasin tyttösen kenen kanssa oltiin luotu teineilemään yhdessä. Oltiinkin niin tiiviisti kahdestaan, että kaikki vähäiset muut tyttökaverit jäivät jalkoihin. Sitten tuli aika lähteä lukioon, toinen vaihtoi paikkakuntaa ja välit viilenivät muutenkin, minun alkaessa seurustelemaan. Sitten olinkin jo melko yksin.

Seurustelun alussa ei tietenkään nähty mitään muuta kuin toisemme ja niin jäi myös ne pientä ja vähän isompaakin mustasukkaisuutta aiheuttaneet poikakaverit. Jos vaan jotain voisin nyt muuttaa, vaihtaisin silloisen asenteeni täysin, kaverit ensin. Siitä eteenpäin ollaankin suurimmaksi osaksi heiluttu miehen kavereiden kanssa, hyviä tyyppejä, en valita.

Kunnes tuli lapsi. Kaverisaldo oli niin vähäinen, ettei lapsen tulo sitä ainakaan huonontanut. Muutamista vanhoista tyttökavereista tuli itseasiassa läheisempiäkin lapsen myötä. Sitten muutamat kaveriparit saivat lapsia ja alettiin pitämään tiiviimmin yhteyttä heidän kanssaan. Yhdestä mammasta sain todella rakkaan ystävän, josta pidän kyllä kiinni kynsin hampain. Perhekivaa riittää aina sillointällöin, mutta olisi kiva höpötellä rauhassa niitänäitä ihan ilman lapsista puhumistakin.

Olisi ihanaa soittaa kaverille ja vollottaa morkkista, kikatella meheviä juoruja tai vaan käpertyä viltin alle jännäämään kauhuleffoja kahdestaan. Puhumattakaan siitä, että tyttöporukalla lähtisi reissuun, juhlimaan tai vaikkapa vaan keväiselle piknikille.

Aloitetaanpas..

Parisuhde menee vuoristorataa. Välillä kaikki menee päin persettä, välillä kaikki on ihan mallillaan. Parhaimmillaan kaikki on kuitenkin ihan hyvin, ihan ok. Mutta olenko onnellinen tässä parisuhteessa? En ainakaan leijaile pilvissä. Miksi sen ihastumisentunteen pitää aina laantua?

Mies on päällisin puolin hyvinkin menevä. Luonteeltaankin aika ihana. Mutta mutta... Yli kuusi vuotta seurustelua takana, vuosia kihloissa. Toisen pienet ärsyttävät tavat riepoo ja huomaan että minusta, ennen niin rennosta, huolettomasta ja hauskasta tyttöystävästä on muodostumassa juuri sellainen vikisevä pirttihirmu, mitä en ikimaailmassa olisi kuvitellut voivani olla. Ikäänkuin olisin yksinhuoltaja kahdelle lapselle. Älkää alkako seurustelemaan liian nuorena, kyllä sitä ihan oikeasti ehtii...

No eroa, sanoisi moni. Olisikin niin helppo päätös. Yhteinen asunto, ihana suku toiselta puolelta, yhteiset lainat, yhteiset rahat, yhteiset kaverit ja se lapsi. Pienesti liian monta tekijää heitettäväksi menemään hetken mielijohteesta. Mitäpä jos jäisikin loppuelämäksi yksin? Kuka reilu parikymppinen mies haluaa valmiiksi raskausarvilla höystetyn naisen, jolla on jo valmiiksi mukula kiinni puntissa. Kuinka edes ehtisin käymään ihmisten ilmoilla, sellaista metsästämässä samalla kun hoidan lapsen, työt ja opiskelun?

Perhe-elämä tai ainakin lapsen kanssa touhaaminen saa useimmiten tuntemaan järjettömiä onnellisuudenpuuskia. Rakastan lasta yli kaiken ja teen mitävaan hänen vuokseen. Taustalla kummittelee kuitenkin aina säännöllisin väliajoin tavallisen nuoruuden kaipuu. Voi luoja kun tekisi vaan mieli painaa menemään ilman huolta mistään ja lähteä pää pilvissä sen tapaamasi miehen mukaan. Miten sovittaa nämä yhteen, ei mitenkään. Bailaaminen on kuitenkin vain hetkellisesti kivaa. Perhe-elämä on ja pysyy. Järki sanoo että kaikki on näin mallillaan, mutta miksi sitten ahdistaa ja ajatukset lentää.

Blogin aloittaminen sattui sopivan positiivisesti tähän epätoivoiseen vauhtivaiheeseen, parisuhteen puulta maistuvaan arkeen. Mies on onnellisen tietämätön mistään näistä tunteistani, eihän me osata puhua.
Kokeillaan nyt vielä kuukausi. No katsotaan nyt vielä ensikesään. Jos ei jouluun mennessä tule muutosta niin sitten riittää. Niinhän sitä tuli päätettyä monta kertaa, mutta tässä ollaan.

Tosiaan. Olin risteilyllä ja nukuin yöni väärässä paikassa. Ensimmäistä kertaa koko pitkän taipaleemme aikana. Mitään ei tapahtunut, mutta pitkin hampain sain kammeta itseni sieltä pois, takaisin arkeen. Omatunto ei ole paljon perään huudellut, kaipa olen niin tympääntynyt. Sehän tässä pelottavinta onkin, jos se oli noin helppoa. Onko edessä nyt toinen kerta, ja seuraava, ja seuraava...